Tupakoijan sisäinen puhe, joka piti tupakoinnin käynnissä

Eniten käyttämäni lause jäi aina sanomatta ääneen. Oli sateinen tiistai, kello ei ollut vielä edes yhdeksää, ja seisoin toimiston ikkunan ääressä, savuke kahden sormen välissä ja tietokone heräilemässä takanani. Patteri naksui, ikkuna oli raollaan sentin verran, ja sanoin itselleni samaa kuin olin sanonut jo vuosia: “Tarvitsen tämän, että pääsen päivän rytmiin.”

Aloin polttaa 19-vuotiaana. Nyt olin tehnyt sitä jo 27 vuotta. Pahimmillaan poltin noin 40 savuketta päivässä. Vaimoni aloitti 18-vuotiaana, ja meidän yhteiseen aikuiselämäämme savu oli hiipinyt melkein jokaiseen huoneeseen. Toimisto. Keittiö. Parveke. Auto. Kaikkea tätä piti liikkeessä muutakin kuin nikotiini. Se oli se kieli, jonka kiedoin nikotiinin ympärille.

“Tarvitsen tämän, että pääsen päivän rytmiin.” Se oli aamun lause. Se kuulosti käytännölliseltä, melkein kunnioitettavalta. Ei nautinnolta. Ei draamalta. Vain pieneltä säädöltä, kuin vetäisi tuolin lähemmäs ennen kuin istuu alas. Käytin sitä ennen sähköpostien avaamista, ennen vaikeita puheluita, ennen jokaista tehtävää, jota en halunnut aloittaa. Sanoin itselleni, että savu auttoi minua ajattelemaan, mutta ajattelua se ei koskaan parantanut. Se antoi minulle rituaalin, tauon, kynnyksen yhden asian ja seuraavan väliin.

Jos joku olisi kysynyt minulta silloin, miksi tupakoijat jatkavat tupakointia, olisin antanut yhden näistä siisteistä pikku lauseista ja kutsunut sitä rehellisyydeksi. Juuri se teki tupakoijan sisäisestä puheesta niin tehokasta omassa elämässäni. Se kuulosti viisaammalta kuin sen alla oleva paljas lause: koulutin itseni aloittamaan melkein kaiken savulla.

“Tänään ei ole se päivä.” Tuo lause saapui yleensä lounaaseen mennessä. Jännittynyt sähköposti. Myöhästynyt maksu. Huono sää. Hyvä sää. Liikaa työtä. Liian vähän unta. Aina löytyi jokin syy lykätä lopettamista. En tietenkään kutsunut sitä lykkäämiseksi. Kutsuin sitä realismiksi.

Tuo lause seurasi minua kotiin. Vaimoni olisi keittiössä, poikani olisi viereisessä huoneessa silloin kun hän oli vielä pieni, ja minä astuisin parvekkeelle vakuuttaen itselleni, että hoitaisin tupakoinnin sitten kun elämä olisi rauhallisempaa. Elämä ei muuttunut rauhallisemmaksi. Siitä tuli pidempi. Se ei ole sama asia. 27 vuotta voi kadota tuollaiseen lauseeseen. Samoin voivat kadota akupunktio, hypnoosi, terapia, laastarit, Allen Carrin kirja, kostealta komerolta tuoksuvat yrttisavukkeet ja kaikki muut yritykset, joita keräsin matkan varrella.

“Nautin siitä yhä.” Se oli lause, joka lopulta kuulosti omissa korvissani väärältä. Muistan illan, koska mitään dramaattista ei tapahtunut. Kylmä tee pöydällä. Tuhkakuppi taas täynnä. Asunnossa leijui se tunkkainen savukerros, jonka kanssa perheeni oli oppinut elämään. Sytytin taas yhden savukkeen ja kuulin lauseen saapuvan melkein kellontarkasti.

Silloin nautinnolla oli enää hyvin vähän tekemistä asian kanssa. En maistanut mitään erityistä. En vaipunut mihinkään omaan pieneen nautintoon. Ylläpidin kaavaa. Sytytä. Vedä henkonen. Tumppaa se. Avaa parvekkeen ovi. Sulje parvekkeen ovi. Etsi sytytin. Toista. Kun tapa on vallannut päiväsi tarpeeksi kauan, se alkaa lainata sanoja, jotka eivät enää kuulu sille. Nautinto oli yksi niistä sanoista.

Se oli minun käännekohtani. Ei mikään suuri lupaus. Ei mikään viimeisen savukkeen seremonia. Vain äkillinen häpeä siitä, että kuulin oman käsikirjoitukseni liian selvästi voidakseni enää uskoa sitä. Ne kolme lausetta olivat tehneet minussa vuosien työn. Ne saivat tavan kuulostamaan hyödylliseltä, tilapäiseltä ja valitulta. Hyödylliseltä aamulla. Tilapäiseltä puoleenpäivään mennessä. Valitulta illalla. Se on vahva naamio.

Kun näin sen, jokin hiljeni sisälläni. En tuntenut itseäni sankariksi. Tunsin olevani vähemmän huijattu. Savukkeet eivät olleet kouluttaneet vain kehoani. Ne olivat kouluttaneet myös selitykseni. Joka kerta kun sytytin yhden, minulla oli valmiina lause, jolla ohitin omatuntoni. Sen näkeminen ei ratkaissut kaikkea yhdessä päivässä. Se teki jotain parempaa. Se teki minusta rehellisen.

Muistan yhä toimiston ikkunan, sen sentin verran kylmää ilmaa ja takanani kirkastuvan läppärin näytön. Muistan kodin parvekkeen oven. Muistan tuhkakupin, joka oli lakannut näyttämästä rumalta, koska se oli muuttunut osaksi sisustusta. Tavat elävät yksityiskohdissa. Niissä elävät myös lauseet, jotka suojelevat niitä.

Yksikään noista lauseista ei antanut minulle suunnitelmaa. Ne näyttivät vain, kuinka hiljaa tapa voi puhua. Jos joskus haluat lukea lisää, J. Freeman kirjoittaa oppaassaan rauhallisesta polusta.