Kun en enää halunnut tupakoida

Hetki ei tullut vuosipäivänä. Se oli tiistaina illallisen jälkeen, lautaset altaassa, ikkuna pimeänä, vaimoni kuivasi lasia vieressäni. 27 vuoden ajan juuri tuo tauko kuului savukkeelle. Tyhjensin pöydän, kosketin taskuani ja hakeuduin parvekkeelle ennen kuin olin edes päättänyt kunnolla. Sinä iltana huuhtelin lautasen, pyyhin käteni ja jäin siihen.

Huomasin sen vasta muutamaa sekuntia myöhemmin.

Mikään ei estänyt minua. Ei sääntöä. Ei puhetta päässä. Ei sankarillista vastarintaa. Vanha ärsyke ei vain enää käynnistänyt koko ketjua, ja tuo pieni puute tuntui oudommalta kuin mikään himo, jota olin koskaan yrittänyt vastustaa.

Tapa ehti ensin

Aloitin tupakoinnin 19-vuotiaana ja jatkoin 27 vuotta. Pahimmillani poltin noin 40 savuketta päivässä. Vaimoni poltti myös, ja yhdessä kulutimme noin kolme askia päivässä ajattelematta määrää mitenkään järjettömänä. Sitä pitkät tavat tekevät. Ne lakkaavat näyttämästä valinnoilta ja alkavat näyttää huonekaluilta.

Illallisen jälkeen oli yksi vanhimmista ärsykkeistäni. Samoin aamukahvi. Samoin toimiston ikkuna rankan puhelun jälkeen. Samoin pieni tauko ennen autoon istumista. Tupakka ei odottanut halua. Se odotti rytmiä. Lautanen altaaseen. Tuoli liukuu taakse. Käsi tarkistaa taskun. Sytkäri naksaa. Kun vuosia on tarpeeksi, keho oppii koreografian paremmin kuin mieli.

Yritin rikkoa tuon koreografian äänekkäästi. Akupunktio. Hypnoosi. Terapia. Laastarit. Allen Carrin kirja. Yrttisavukkeet, jotka haisivat rangaistulta puutarhalta. Ajastinmenetelmä, joka muutti jokaisen tunnin neuvotteluksi. Jokainen epäonnistuminen sai minut tarkkailemaan itseäni vielä tarkemmin. Tekikö mieli? Lipsunko? Olenko tänään tarpeeksi vahva? Suhtauduin lopettamiseen kuin vartijan hommaan ilman vapaapäiviä.

Siksi tuon illan hiljaisuus jäi mieleeni. Keho oli hypännyt yli yhden rivin käsikirjoituksessa, enkä ollut yrittänyt väkisin korjata virhettä.

Mitään ei tapahtunut, ja se oli uutta

Vaimoni kuivasi yhä astioita. Vedenkeitin humisi kerran jäähtyessään. Jossain talossa ovi sulkeutui. Siinä oli koko ääniraita. Muistan katsoneeni parvekkeen ovea lähes tavan vuoksi, aivan kuin olisin tarkistanut, oliko joku muu unohtanut mennä ulos tupakalle.

Se olin minä. Olin unohtanut.

Ei pysyvästi. Ei millään taianomaisen elokuvan loppukohtauksen tavalla. Tiesin yhä tarkkaan, mitä tupakointi oli merkinnyt päivilleni. Tunsin toimiston hajun, pöydällä olevan tuhkakupin, sen miten savuke ilmestyi stressin jälkeen ja tylsyyden jälkeen ja ihan tyhjästä. Mutta sinä yönä näin eron tavan muistamisen ja sen tottelemisen välillä.

Vuosia aiemmin, jos olisit kysynyt miltä vapaus tuntuisi, olisin kuvannut voittoa. Olisin nähnyt mielessäni miehen seisomassa rutistetun askin päällä, rinta pystyssä, leuka tiukkana, todistamassa jotain. Sen sijaan sain jotain paljon pienempää ja paljon hyödyllisempää. Pesin astiat loppuun ja aloin puhua ruokaostoksista. Ilta jatkoi kulkuaan. Tupakka ei saanut vuoroaan. Ei seremoniaa. Ei omaa mitalia. Vain puuttuva keskeytys.

Silloin alkoi käydä järkeen, mitä tarkoitti, ettei enää halunnut tupakoida. Se ei ollut hehkuva uusi identiteetti. Se oli vanha käsky, jonka ääni hiljeni.

Yllätys oli tavallinen arki

Poikani on nyt 22-vuotias. Hän kasvoi niiden pienten tupakointijärjestelyjen keskellä, joita pidin ennen normaaleina. Raollaan oleva ikkuna. Askel parvekkeelle. Puolen minuutin viive ennen autoon istumista. Vuosikymmeniä toistuva tapa kirjoittuu talon arkeen. Se opettaa kaikille ympärillä oleville, missä tauot tulevat olemaan.

Siksi ilta ilman sitä taukoa merkitsi enemmän kuin miltä se kuulostaa.

En rynnännyt kertomaan kenellekään. En merkinnyt päivää muistiin. Seisoin vain hetken kuivilla käsillä ja puhtaan astiankuivaustelineen äärellä ja huomasin, että refleksi oli jättänyt aukon eikä mikään ikävä ollut syöksynyt täyttämään sitä. Huone ei tuntunut vajavaiselta. Se tuntui ehjältä.

Tämä on yhä lähin kuvaus, jonka osaan antaa. Se, ettei tehnyt mieli savuketta, ei tuntunut dramaattiselta. Se tuntui ehjältä. Illallinen pysyi illallisena. Keittiö pysyi keittiönä. Minä jäin keskusteluun sen sijaan, että olisin astunut siitä ulos.

27 vuoden jälkeen se oli suurempi muutos kuin mikään puhe, jonka olisin voinut pitää.

Opas sopii parhaiten rauhalliseksi seuralaiseksi tällaisina päivinä, ei kotitehtäväksi. Joskus yksi sivu riittää muistuttamaan, miten vanha refleksi menetti paikkansa.