Pitkäaikaisen tupakoitsijan havahtuminen 27 vuoden jälkeen

Se ilta, joka jäi mieleeni, ei ollut dramaattinen. Ei yskänpuuskaa. Ei lääkäriä. Ei lupausta lopettaa ennen keskiyötä.

Poikani oli viereisessä huoneessa, 22-vuotias, nauramassa jollekin läppärillään. Vaimoni puuhasi keittiössä. Minä istuin pöydän ääressä, edessäni jäähtynyt tee, yksi savuke lisää ja tuhkakuppi niin täynnä, ettei se näyttänyt enää rumalta. Se näytti tavalliselta. Siinä oli se, mikä sai minut pysähtymään.

Aloitin tupakoinnin 19-vuotiaana. Vaimoni aloitti 18-vuotiaana. Siihen mennessä savukkeet olivat olleet elämässämme 27 vuotta. Pahimmillani poltin noin 40 savuketta päivässä, ja yhdessä kulutimme noin kolme askia pitämättä sitä mitenkään poikkeuksellisena. Tupakkaa kotona. Tupakkaa toimistossa. Tupakkaa ruoan jälkeen, stressin jälkeen, ihan vain muuten. Tapa ei enää tullut huoneeseen. Se oli huone.

Se, minkä huomasin

Kun ihmiset kuvittelevat havahtumishetken, he näkevät mielessään äänekkään kohtauksen. Minun hetkeni oli pienempi. Katsoin sitä tuhkakuppia ja näin, miten täydellisesti savukkeet olivat sulautuneet elämäni kalusteisiin.

Siinä oli filttereitä, jotka painautuivat toisiaan vasten, harmaata tuhkaa nousemassa lasin reunoille ja reunassa palojälki jostain aiemmasta hajamielisestä illasta. Olin tyhjentänyt sen edellisenä päivänä. Tarkka tunti oli jo hämärtynyt. Siinä oli osa ongelmaa. Sytytä yksi. Sammuta se. Tyhjennä tuhkakuppi. Aloita uudelleen. Ei ajatusta. Ei päätöstä. Vain toisto rutiinin naamion alla.

Haju ei enää edes pistänyt nenään. Vuosia aiemmin olisin huomannut sen vaatteissani tai verhoissa. Sinä iltana se tuntui taustakohinalta. Oma taloni oli sopeutunut minuun. Perheeni oli sopeutunut minuun. Minäkin olin sopeutunut itseeni. Tuo hiljainen sopeutuminen tuntui pahemmalta kuin yksikään varoitusteksti koskaan.

Miksi se iski niin myöhään

Olin yrittänyt lopettaa äänekkäämmin. Akupunktio. Hypnoosi. Terapia. Laastarit. Allen Carrin kirja. Yrttisavukkeet, jotka haisivat kostealta laatikolta. Jopa ajastinmenetelmä, jossa puhelin päätti, milloin sain polttaa. Jokainen epäonnistuminen toi mukanaan jännitettä. Jokaisen uuden yrityksen myötä päässäni alkoi sama sisäinen puhe. Tällä kertaa se on toisin. Tällä kertaa olen vahvempi.

Sinä iltana mitään sellaista ei ollut. En yrittänyt. En valmistautunut. Olin väsynyt, ja tuo väsymys teki tilanteesta rehellisen.

Katsoin viereiseen huoneeseen ja minulla oli yksi yksinkertainen ajatus: poikani on kasvanut tämän kaiken keskellä, kuin se olisi ollut talon tapetti.

Hän oli nähnyt tuhkakupit, sytyttimet, talvella puoliksi auki olevan parvekkeen oven ja sen, miten saatoin jättää keskustelun kesken, koska kehoni oli päättänyt, että nyt on taas aika. Ei mitään dramaattista. Siinä oli ongelma. Huono tapa voi selviytyä vuosia, kun se oppii näyttämään tavalliselta.

Se, mikä muutti minua

En murskannut askia enkä muuttunut sinä yönä uudeksi ihmiseksi. Poltin savukkeen loppuun. Huuhdoin tuhkakupin. Poltin vielä ennen nukkumaanmenoa. Mutta jokin oli muuttunut.

Siihen asti olin kohdellut tupakointia ongelmana, jonka ratkaisisin myöhemmin, kun minulla olisi tarpeeksi voimaa, tarpeeksi motivaatiota, tarpeeksi ihanteelliset olosuhteet. Se ilta näytti minulle toisen ongelman. Olin lakannut näkemästä sitä. Tapa oli kietoutunut niin tiiviisti työhön, kotiin, aterioihin ja tylsyyteen, etten juuri enää tarkastellut sitä. Siinä vaiheessa se ei ollut edes nautintoa. Se oli ylläpitoa. Se oli taustaa.

Siksi tuo hetki jäi mieleeni. Ei siksi, että se olisi ollut sankarillinen. Vaan siksi, että se oli hiljainen. 27 vuoden tupakoinnin jälkeen ensimmäinen hyödyllinen muutos ei ollut päätös. Se oli huoneen näkeminen selvästi.

Muistan yhä tuhkakupin, jäähtyneen teen ja sen, miten poikani nauroi seinän takaa. Mikään tuossa kuvassa ei vaatinut dramatiikkaa. Se vaati rehellisyyttä.

Kun näin, että savukkeista oli tullut päiväni tavallisin asia, en voinut enää teeskennellä niiden auttavan minua elämään sitä.

Se ilta ei antanut minulle suunnitelmaa eikä sankaritekoja. Se näytti vain, että huomaaminen on joskus ensimmäinen rehellinen askel, ja J. Freeman kirjoittaa tästä rauhallisesta polusta lisää oppaassaan.