Pariskunnat, jotka tupakoivat yhdessä 27 vuotta

Ensimmäinen savuke, jonka muistan jakaneeni sen naisen kanssa, josta myöhemmin tuli vaimoni, poltettiin pienen kahvilan ulkopuolella, sen verran myöhään, että pöytiä oltiin jo pyyhkimässä puhtaiksi. Hän oli 18-vuotias. Minä olin 19. Sytytin oli punainen ja halpa, sellainen joka katosi taskuun ja palasi naarmuuntuneena.

Kumpikaan meistä ei pitänyt sitä alkuna. Emme tehneet lupausta. Olimme nuoria, ja meidän välillämme leijuva savu tuntui vain yhdeltä pieneltä asialta, joka kuului iltaan: kahvikupit, väsyneet tuolit, bussipysäkki jossain kadun varrella, kahden lähekkäin viihtyvän ihmisen oma kieli.

Kun se tuntui omalta

Meille yhdessä tupakointi ei aluksi tuntunut ongelmalta. Se tuntui yhdessäololta. Yksi savuke kävelyn jälkeen. Yksi ruoan jälkeen. Yksi odottaessamme bussia, joka tuli liian myöhään. Ojensin hänelle askin, hän otti yhden, ja ele tuntui melkein hellältä. Ei dramaattiselta. Ei vaaralliselta. Vain tutulta.

Siinä piilee yhteisen tavan hiljainen vaara. Se lainaa vieressäsi seisovan ihmisen lämpöä. Savuke ei ole enää pelkkä savuke. Siitä tulee keskustelun jälkeinen tauko, tekosyy astua ulos, pieni esine, joka siirtyy kädestä toiseen silloin kun sanoja ei tarvita.

En nähnyt sitä silloin. Pidin siitä, ettei hän koskaan arvostellut minua. Hän piti siitä, etten koskaan saarnannut. Olimme molemmat liian nuoria ymmärtääksemme, miten hiljaisuudesta voi tulla lupa.

Mitä 27 vuotta teki meille

Vuodet muuttavat rekvisiitan huonekaluiksi. Kahvila katosi arjestamme, mutta savukkeet jäivät. Ne kulkivat mukanamme vuokrahuoneisiin, työpäiviin, aterioihin, riitoihin, laiskoihin iltoihin, vaikeisiin kuukausiin ja tavallisiin tiistaihin.

Kun poikamme syntyi, vaimoni lopetti raskauden ja imetyksen ajaksi. Hän teki sen, mihin minä en pystynyt. Sitten elämä asettui taas paikalleen, minä poltin yhä, ja vanha kuvio palasi. Kannan siitä oman osani. Ei dramaattisena tunnustuksena. Vain tosiasiana. Poikani on nyt 22-vuotias, ja hän kasvoi tavan keskellä, joka alkoi ennen kuin hän oli olemassa.

Pahimmillani poltin noin 40 savuketta päivässä. Yhteensä se teki noin kolme askia meille kahdelle. Luku kuulostaa rumalta, kun kirjoitan sen nyt. Silloin se jakautui pieniin hetkiin, joten se näytti pienemmältä kuin oli. Aamu. Toimisto. Koti. Illallisen jälkeen. Ennen nukkumaanmenoa. Yksi vielä, koska hänkin poltti. Yksi vielä, koska minäkin poltin.

Silloin kyse ei enää ollut romantiikasta. Se oli arjen ylläpitoa kahdella tuolilla.

Se, minkä ohitin

Luulin ennen, että pariskunnassa lopettamisesta piti tulla kilpailu. Toinen onnistuu, toinen tuntee itsensä syytetyksi. Toinen epäonnistuu, toinen tuntee, että häntä vedetään takaisin. Niinpä käsittelimme aihetta varoen. Vältimme painostusta. Vältimme myös rehellisyyttä.

Se ensimmäinen savuke ei vanginnut meitä siksi, että siinä olisi ollut taikaa. Se säilyi, koska se kulki mukanamme. Se tarttui välittämiseen, väsymykseen, rutiiniin ja kohteliaisuuteen. Vuosia luulin, että se, ettemme riidelleet tupakoinnista, tarkoitti rauhaa. Se ei ollut rauhaa. Se oli tapa, joka opetteli pysymään tervetulleena kotiimme.

Kun lopulta lopetin, vaimoni lopetti myös. Ei siksi, että olisin saarnannut hänelle. Ei siksi, että toinen meistä olisi tullut toista vahvemmaksi. Muutos tuli silloin, kun tupakointi lakkasi näyttämästä siltä, että se kuului meille, ja alkoi näyttää siltä, että se oli lainannut meitä 27 vuotta.

Palaan joskus ajatuksissani siihen punaiseen sytyttimeen. Kaksi nuorta ihmistä pienen kahvilan pöydän ääressä, tietämättä mitä olivat kantamassa eteenpäin. En syytä heitä. Toivon vain, että he olisivat tienneet, että yhteisellä tavallakin on ovi. Kaksi ihmistä voi astua siitä ulos samasta ovesta, työntämättä toisiaan.

Jos mietit tupakoinnin lopettamista kumppanin kanssa, kirjoitin oppaan juuri sellaista yhteistä ongelmaa varten. Se on rauhallinen, yksityinen eikä tee kodista oikeussalia. Se tarjoaa laajemman reitin, jota pitkin kulkea omaan tahtiin, ilman että kummankaan tarvitsee voittaa riitaa.